Musta vesi- Terveysriski

Mustan veden aiheuttaa ylisuuri mangaanipitoisuus. Mangaanin lähteinä toimivat luontaiset ja muuntuneet geologiset  lähteet. Lähteinä toimivat myös kaivo- ja verkostorakenteiden suorat ja epäsuorat päästöt. Mangaanipitoisuutta nostavia rakenteita ja materiaaleja esiintyy vaihtelevasti niin kunnallisissa kuin yksityisissäkin vesihuoltojärjestelmissä. Kun veden kokonaismangaanipitoisuus ylittää riskirajan 0,03 mg/l, sen väriltään harmaiden ja mustien hapetustuotteiden aiheuttamat veden laatuongelmat ovat aistittavissa. Suomen vesihuollossa esiintyy yleisesti useiden milligrammojen pitoisuuksia litrassa. Värjäävyysongelmia esiintyy vaihtelevien olosuhteiden mukaisesti, jolloin värin voimakkuusvaihteluissa on suurta hajontaa ja piikkejä. Kulttuuriperäisesti, syystä tai toisesta kohonneet mangaanipitoisuudet muuttavat myös luonnon pohja-, raakaveden alkuperäisiä mikrobeja ja lisäävät vesihuoltojärjestelmässä ja kulutustilanteissa pinnoilla epähygieenistä biofilmin kasvua ja limoittumista. 

Mangaanipitoisuuden ylenpalttinen nousu ei ole pelkästään esteettinen, tekninen ongelma vaan nykyiset tutkimukset osoittavat mangaanin liikasaannin olevan myös terveyshaitta. Maailman terveysjärjestö onkin asettanut aluksi 0,5 mg/l pitoisuusrajan ja tiukentanut määräystä myöhemmin tutkimustiedon karttuessa 0,4 mg/l. Suomessa eikä EU:ssa ole toistaiseksi asetettu terveydellistä raja-arvoa mangaanin pitoisuudelle talousvedessä? Taina Roiha tutkimuksessaan 2008  havaitsi solukokeella vedessä jo 0,1 mg/l mangaanin pitoisuustasolla heikentävän solujen elinkykyisyyttä.

Mangaani on välttämätön osa ravitsemustamme, mutta mangaanin liikasaanti esim. talousvesivälitteisesti aiheuttaa mm. neurotoksisia haittavaikutuksia eli manganismia. Haitallisuus on voitu osoittaa useilla eri tyyppisesti toteutetuilla kokeellisilla tutkimuksilla. Menetelminä ovat olleet mm. solu- ja eläinkokeet. On tehty myös vertaavia kokeellisia tutkimuksia ihmisillä eri mangaanipitoisuustasojen haitallisista vaikutuksista aivotoiminnalle ja älykkyydelle kulutusympäristössä.

Rajat ylittäviä mangaanipitoisuuksia esiintyy yleisesti vesihuoltojärjestelmissä niin kunnallisessa kuin yksityisessäkin vesihuollossa.

Porakaivoissa kannattaa kiinnittää huomiota ruostuvaan ns. maaputkirakenteeseen korroosiosuojauksineen. Porakaivon rakenteellinen epäkohta ja sattumanvarainen rautaromu riittävät yksin aiheuttamaan suorilla ja epäsuorilla haittavaikutuksilla veden muuttumisen vaaralliseksi. Kiinteistökohtaisesta porakaivosta vettä pumpataan satunnaisesti seisovan veden olosuhteesta, jolloin mangaanipitoisuus rikastuu kaivoyksilöittäin materiaalisten kokonaisvaikutusten seurauksena rajat ylittäen useisiin milligrammoihin litrassa.

Betonirengas, maakerroskaivoissa esiintyy myös suuria mangaanipitoisuuksia, jolloin mangaanilähteenä toimii yksinomaan maannos ja sen uuttumis- ja rikastumiskerrokset. Näin pääsee tapahtumaan kun kaivoseinämä on toteutettu vettä johtavaksi, huonolla liitosvarmuudella tai kaivo on rakennettu paikkaan, josta puuttuvat maakerrokselta syvyysedellytykset pohjaveden hankintaa

Vanhoissa kunnallisissa vesihuoltoputkistoissa kannattaa kiinnittää huomiota hiiliterästen mangaanipäästöihin ja veden riittävään virtausmitoitukseen sekä korroosionsuojaukseen mangaanivaaran torjunnassa. Mangaania rikastavaksi tilanne voi muodostua päästävien jakeluverkostojen perällä, jolloin veden virtaama ilman keinotekoista virtauslisäystä on vähäisempää tai veden käyttö ajoittain esim. yöllä loppuu kokonaan.

Alkuperäisen pohjaveden mangaanipitoisuuden nousu voidaan estää varmistamalla syvän pohjaveden saantikerros ja pohjaveden suojelu. Huolehtimalla kaivo- ja vesihuoltorakenteet, materiaalit sellaisiksi, ettei korroosion aiheuttamaa hapenkulutusta, suoria eikä epäsuoria mangaanipäästöjä muodostu. 

 

Asko Vasarvuori
Porakaivokorjauksen asiantuntija
050-3503101
www.porakaivokorjaus.fi