Ruostuvien
suojaputkien eristyskäytännöt ovat hyvin erilaisia ja käytännöt vaihtelevat
urakoitsijakohtaisesti. Eristyskäytännöt vaihtelevat kaivoittain ja
valtioittain porakaivokulttuurin mukaisesti. Käytännöt vaihtelevat puoskaroinneista
suunnitelmallisiin työtapoihin ja ainevalintoihin. Eristyksellä pyritään
estämään epäpuhtaita pintavesi- eroosiovuotoja sekä rakenteellisia
korroosiopäästöjä pohjavedestä. Nykyisin työtehtävä on epätoivoinen eikä
rakennuskohteessa eristyksestä annettua pinnoitusohjetta, vaatimustasoa ja
varmuutta ole mahdollista saavuttaa.
Yhdysvalloissa
ruostuvien maaputkien suojaaminen on pidemmälle suunniteltu, ohjeistettu ja
valvottu. Suomessa ei rakenteelliseen yksityiskohtaan ole millään tavoin
puututtu, jolloin sitä ei ole myöskään mahdollista valvoa. Suomalainen
eristeputkikäytäntö onkin täysin vapaa ja urakoitsijan omasta aktiivisuudesta,
osaamisesta ja vastuullisuudesta riippuva rakennustekninen temppu.
Suomalainen hallitsematon ja
valvomaton käytäntö
Tilanne
meillä suomessa on hyvin ongelmallinen, koska vastuu on lainsäädännöllisesti
sysätty yksin kuluttajalle siis hankkeeseen ryhtyvälle. Hankkeeseen ryhtyvällä
kuluttajatilaajalla ei ole, eikä voi edellyttääkään olevan, valmiutta tämän
tyyppisen rakenteen teknisestä osaamisesta ja valvonnasta.
Eräät
urakoitsijat jättävät kokonaan ruostuvan suojaputken muovieristyksen tekemättä
ja perustelevat tapaansa sillä, ettei muovieriste asennuksesta huolimatta
mitään auttaisi. Turha toimenpide siis ja ylimääräinen kustannustekijä kuluttajalle?
Tähän tarkoitukseen suunnittelemattoman muoviputken asennus, varsinkin syvissä asennuksissa,
vaikeutuu. Syvyysrajat tulevat vastaan juuri niissä kaivoissa, joissa
eristysputkituksen tarve kasvaa suuremmista liukenemispinta- aloista ja
päästöistä.
Urakoitsijat,
jotka toteuttavat eristeen muodollisesti ja näennäisesti asentavat eristeputken
maakengän lyöntiolakkeen päälle, jolloin hiiliteräksen ja kallion välisellä
liitosalueelta ei synny eristysvaikutusta. Tässä tavassa eristeputki ei ulotu
kallio-osuudelle, jolloin se kattaisi edes teoreettisesti ruostuvan maaputken
ja kallion välisen liitosalueen ja estäisi näin ruostuvan suojaputken
ulkovaipan epäpuhtaat ja metallipitoiset vuotovedet. Erityinen riskiuseus muodostuu
silloin, kun porauksessa nykyään käytetään tiivistymätöntä ns. rengasterämenetelmää.
Kovametallinastat ja renkaan liikuntasauma muodostavat vuotoalttiin ”seulan”.
Eräät
urakoitsijat taas pyrkivät olemaan tunnollisia ja huolellisia, jolloin
asentavat muovieristeen ko. liitosalueen ohi kiviporaukselle siten, että on
olemassa teoreettiset mahdollisuudet estää korroosiopäästö ja liitosalueen
vuotovedet. Käytännössä kuitenkin ko. rakenne on erittäin riskipitoinen, koska
muovieristeen liittäminen hallitsemattomasti rouhittuun ja epämääräiseen
kalliopintaa on sattumanvaraista. Kalliossa olevat halkeamat ohittavat
liitosalueen jne. Kun sitten liitos onnistuu ja pitää, niin muovieriste kerää
putken ulkopuolelle paineen, jota viruva muoviraaka-aine ei kestä ja ennemmin
tai myöhemmin muoviputken liitos kalliopintaan pettää ja eristeen patoama
raskasmetallipäästö purkautuu äkillisesti kaivotilaan ja kulutukseen. Vakio muoviputket
ja materiaalit eivät ole suunniteltu kaivotarkoitukseen eikä niissä ole
myöskään pystyasennukseen soveltuvaa liittämismekanismia. Pakottavissa
tilanteissa urakoitsija saattaa joutua käyttämään jopa ilmastointiteippiä
eristeputkien liittämiseen. Tapaa ei voida pitää hyväksyttävänä epätyydyttävän
liitosvarmuuden vuoksi.
Paineistettuja
tiivistysmansetteja käytetään vaihtelevalla menestyksellä muovieristeen
pettäessä. Näiden teho on paikallista jolloin vuodot voivat syntyä kallion
halkeamista ja mansetin ohituksesta. Tällöin siirrytään rautasuodatukseen.
Yhdysvalloissa
eristämiskäytäntö poikkeaa kaikista edellä mainituista käytännöistä. Yhteistä
on, että myös Yhdysvalloissa käytetään yleisesti korroosioherkkää hiiliterästä
maaporauksessa, kun lävistetään kallioperän yläpuolista, veden hankintaa
soveltumatonta maapeitettä.
Kun maapeite
on lävistetty ruostuvalla suojaputkella ja kallioporaus tehty ja vesi löydetty,
yhdysvaltalainen porausurakoitsija käyttää ohjeenmukaista porakaivoputkea
eristykseen, joka on muoviraaka-ainetta ja siinä on erikoisliittimet hyvän
liitosvarmuuden saavuttamiseksi. Muoviputkitus tehdään porauksen pohjaan asti.
Putkitukseen asennetaan siiviläosuuksia niille syvyyksille, joista on todettu
pohjaveden virtaavan kaivoon. Tämän jälkeen hän täyttää muoviputken ulkovaipan
tyhjiötilan ja muoviputken sisäpuolisen tilan hallitusti tasarakeisella
sopivaksi mitoitetulla kiviaineksella vedenottokorkeuteen asti. Ulkovaipalla
vuoroin käyttää bentoniittisaven ja sementin seosta tiivistykseen sekä kiviraetta
siiviläosuudelle.
Edellä mainitulla
tavalla yhdysvaltalainen porausurakoitsija voi vähentää ratkaisevasti hiiliteräksen
riskejä ja pohjavettä pilaavaa ja muuttavaa vaikutusta. Häneltäkin kaivoon jää
kuitenkin hiiliteräsmateriaalinen peikko, rakenneperäinen metallipäästö ja
hapenkulutus. Riski on kuitenkin huomattavasti pienempi, kuin meillä
suomalaisissa porakaivoissa. Mitoitettuna ja näin toteutettuna muovieristeellä
on paremmat mahdollisuudet kestää painerasitus ja olla tarkoituksenmukaisempi ja
varmempi eristysrakenne, joskin huomattavasti kalliimpi.
Tämä
yhdysvaltalainen porakaivon rakennuskäytäntö perustuu kirjallisuusselvityksiin
ja opintomatkaan yhdysvaltalaiselle porausfirmalle ja porakaivolle
Kaliforniassa vuonna 2005.
Porakaivoissa
meillä ja muualla on paljon maanalaista mystiikkaa, kähmintää ja kehitettävää.
Kaikkea porakaivoveden huonoa laatua ei voida perustella luontaisilla
geologisilla tekijöillä, vaan esimerkiksi rakennusteknisen eristeen
puuttumisella tai vajaatoiminnalla.
Porakaivokorjaajan neuvo
Porakaivon korjaajan
näkökulmasta, pitkäaikaisen kolmenkymmenen vuoden kokemuksen mukaisesti,
tarkoituksenmukainen tapa on ehkäistä hiiliteräs- ja muoviyhdistelmän
vahinkoriskit oikealla, korroosiota kestävällä materiaalivalinnalla ja siihen
soveltuvalla työtavalla. Työputkimenetelmällä varustetulla porauslaitteistolla toteutetaan
turvamitoituksella ruostumattomasta haponkestävästä teräksestä (EN 1.4432)
inertti kevytrakenne. Tämä rakenne on kestävän kehityksen mukaisesti pohjaveden
alkuperäisenä säilyttävä. Tässä ratkaisussa ei jää pohjavesirakenteeseen hiiliteräspäästön
mahdollisuutta. Tästä porakaivon rakennemallista on kahden kymmenen vuoden ajalta
lupaavat kokemukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti